Myös minä kuuluin niihin alkoholisteihin jotka olivat "kokopäivän" juojia. Onneksi en kuitenkaan jaksanut tätä suorittaa vuosikymmeniä kuten monet kaltaiseni tekivät. Tämän ainaisen juomisen seurauksena vieraannuin normaali elämästä ja etenkin työn tekemisestä pelottavan syvälle. Olen alkoholistina laiskuuteen tukeutuva ja jopa hakeutuva ihminen, se on minulle jokapäiväistä nautin siitä, enkä luopuisi siitä mielelläni lainkaan. Kuitenkin ottaessani vastuun omasta elämästäni, tulee minulle työkin velvollisuudeksi.
Työn avulla parannan oman elämäni tasoa, tasoa jota mielelläni haaveilen omistavani. Olin juonut niin kauan, että ammattini oli mielestäni unohtunut, en myös uskonut niitä taitoja enää minulla olevan. Pelkäsin minulle tarjottavan työn osaamista, myös pelkäsin uudessa työssäni kuitenkin epäonnistuvani.
Ei ollut helppoa ymmärtää, etten pystyisi mitään oppimaan, ellen ole valmis epäonnistumaan alussa. Minun olisi vain rohkeasti kasattava itseni ja noustava uudelleen yrittämään epäonnistuttuani, minun ei tarvitsisi hävetä tai muuten kaihtaa omaa epäonnistumistani. Jos jatkan tätä epäonnistumisen pelossa elämistäni saavutan passiivisen elämän, enkä ikinä hakeutuisikaan työ elämään. Muistan kuinka vapisin ja hikoilin käsistäni ja kainaloistani ollessani työhaastattelussa. Haastattelu oli vielä kovempi painajainen kuin itse työ sitten oli. Työni opin erittäin lyhyessä ajassa, tulin tunti tunnilta työssäni varmemmaksi ja varmemmaksi.
Minä pyrin työssäni täydellisyyteen mutta uskon ettei sitä työnantajani kuitenkaan sataprosenttisesti edes odottanut. Hän hyväksyi minut mahdollisena vasta-alkajana. Jota itse pelkäsin turhaan. Tämä onkin suurempia pelkoja aikuisiän koulussa, joutua vasta-alkajaksi, minun alkoholistin perusylpeys ei tahdo tätä kestää. Siksi minun pitääkin kasvattaa itseäni kohtaamaan tuntematon uusi työ pelottomasti, tämä työ on tarkoitettu vain minua varten, sillä en anna niin paljon painoa menestymiselle, mitä yritänkään. Myös saatuani työtä auttaa se osaltaan syrjäyttämään epätyydyttävän elämäni.