Kaikkeen uuteen tekemiseen oli paneuduttava tarmolla. Uuteen siksi, etten osannut vanhoihin totuttuihin asioihin paneutua täydellä tarmolla, että olisin saanut niistä tekemisen ja onnistumisen täyttymystä. Saamattomuuteni oli hirveätä, pieniinkään askareisiin ei ollut liikkeelle saavaa voimaa. Ehkä omat vaatimukseni aiheutti lamaannusta mielessäni. Paljon helpompi oli märehtiä menneen murheilla ja huomisen huolilla. Nämä murheet tekisivät jatkuessaan tuhoja sisälleni, näin rupesin ajattelemaan. Niistä olisi päästävä eroon, mutta miten? Nämä murheet lisäsivät omaa ahdistuneisuutta ja häpeää, lietsoin sitä omissa ajatuksissani tunti tunnilta. Aloin olemaan siinä pisteessä etten kehdannut mennä ihmisten ilmoille, kuin yöllä liikkuen. Tietysti liikuin päivälläkin, mutta ainoastaan niiden asioiden toimissa mitkä oli ehdottoman pakkoja. Kaiken menneen hyväksyminen oli suoritettava heti!
Minun oli alettava tutustumaan itseeni, en koskaan käsittänyt omaan itseeni tutustumisen tärkeyttä, joka puute osaltaan pitkitti minunkin nöyrtymistä. Elinhän suurten ennakkoluulojen vallassa enkä näiden asenteiden voimasta nähnyt itsessäni vikoja vaan muut ihmiset olivat syypäitä huonoihin seuraamuksiin ja omasivatkin mielestäni paljon henkilökohtaisia vikoja.
Tietysti minun oli yritettävä hyväksyä myös itseni kantavan näitä vikoja, sekä pyrkiä lopettamaan etsiminen muista näitä. Mutta, minulle tekopyhälle alkoholistille joka olen ylpeyden hurskautta kantanut vuosikausia, vaaditaankin todellista sulamista.
