Myönsin viimeinkin olevani voimaton alkoholiin nähden, ymmärsin tilani olevan sellainen, etten kykenisi siitä omin voimin selviytymään. Tulisin tarvitsemaan pitkään tukea, läheisiltäni ja ystäviltäni.
Minä olin sitkeää tekoa en ollut valmis myöntämään olevani tappiolla alkoholiin nähden. Koko tämä ajatus loi sisälläni outoja väreitä ja sekaisiakin tuntemuksia, vaistoni alkoi vastustamaan tätä ajatusta kokonaisuudessaan. En pystyisi ikinä hyväksymään ajatusta, kuinka itse olen saattanut lasi kädessä tilani suuren pakkomielteen ajamaksi ja siitä selviytyäkseni, ajautuisin riippuvaiseksi muiden apuun (kuten muissakin sairauksissa).
On vaikeata edes ajatuksissa löytää samankaltaista elämän mullistusta joka olisi johtanut perinpohjaiseen vararikkoon (menettänyt kaiken) mihin olen päätynyt alkoholisoiduttuani perinpohjin. Olen menettänyt itsekunnioitukseni, sekä tahdonvoimani joiden avulla pystyisin vastustamaan suurta juomahimoa. Kuitenkin hakeuduttuani avunlähteisiin ja siellä olevien ihmisten seuraan alan näkemään sielullista romuttumistani aivan uudenlaisesta näkökulmasta. Näiden tapaamisten jälkeen alan todella ymmärtämään mahdollisuuteni selviytyä myöntämällä joutuneeni tappiolle, pystyn ottamaan ensiaskeleen toipumista ja todellista elämää kohden. Olen huomannut, sekä myös tuntenut, kuinka myöntämällä oman heikkouden se muuttuukin kovaksi pohjaksi rakentaa uudenlainen elämä.
Olen tarkkaavaisesti yrittänyt muistella tapahtumaa, joka minut olisi saanut raottamaan alkoholisoitunutta pimeän elämäni ovea, että sinne pääsi uudenlaisen elämän valo. On aivan selvää tätä valoa ei saavuta ilman todellista nöyrtymistä tosiasian edessä, että olen epäonnistunut omissa pyrkimyksissäni voittamaan alkoholin voiman.
Mutta oma käsitykseni omasta tilastani tuskin olisi riittänyt nöyrtymiseni alkamiselle, tieto tilastani oli tultava muiden kertomana. Käsitän ettei oma tahtoni riittäisi voittamaan juomahimoani. Olenkin käsittänyt näin jälkeenpäin, etten koskaan olisi selvinnyt alkoholismistani ilman ulkoapäin tulevaa apua.
