Olen usein palautunut aikoihin jolloin vielä join, olin juova alkoholisti. pohdin silloista tilaani ja oliko minulla mitään käsitystä silloisesta juovasta (minä) alkoholista. Olenhan elämäni varrella useasti tätä samaista tilannetta yrittänyt analysoida.
Mielestäni olin elänyt niin kauan omassa sairaassa maailmassani, että olin vieraantunut tästä ns. normaalista elämästä. Normaali elämässä on suunnitelmia tulevaisuuteen on uskoa paremmasta huomisesta, ajatellaan asioita jotka johtaa parempaan henkiseen ja fyysiseen tilaan. Mutta alkoholistina (juovana), sen aiheuttaman elämäntavan seurauksena en varmaan osannut edes ajatella. Siksi en koskaan kyennyt heräämään omien tuskaisten olotilojen saattelemana sairauteni tietoiseen käsitykseen. Olen aina kertonut välttäneeni mestarillisesti toisten lähestymisen, sillä heidän tarkoituksensa oli kertoa minulle avuntarpeeni ongelmaani.
Siinä maailmassa missä elin ei varmasti tiedostettu mitään sairautta eikä muitakaan ongelmia niin paljoa että olisi reagoitu niihin riittävästi alkaakseni hoitamaan asioitani. Minun kamppailuni oli kahden maailman välissä tietoisen ja tiedostamattoman. Elin jatkuvasti ja pysyvästi tiedostamattomassa hetkessä. Kaipasin usein sitä minkä tiesin olevan olemassa, olinhan siitä luisunut tekemisieni seurauksena. Haaveilin usein selviytyväni ja saavuttavan sen mitä menetin, usein myös monin kerroin kuvittelin sen onnistuvan.
Käsitän tänä päivänä kohdallani olleen siunatun kokemani tuskan, kateuden, epätoivon, vihan, unelmoinnin ja hekumoinnin, katkeruuden ja ahdistuksen tunteen, sillä näiden tuntemusten seurauksena pystyin irrottautumaan siitä maan päällisestä helvetistä. Sinne varmasti jäi kaltaisiani miehiä ja naisia jotka eivät reagoineet näihin tuntemuksiin niin voimakkaasti, että olisivat pystyneet siitä helvetistä irrottautumaan pysyvästi. Uskon, kokiessani näitä kertomiani tuntemuksia voimakkaana kapinoin omaa tilaani kohtaan tunnepohjaisesti. Älyllisesti en huomioinut omaa surkeata tilaani, saati sitten asettunut vastahankaan elämäni tilanteeseen hyväksymättä sitä. Siksi voisikin sanoa kuinka oma kehoni teki vastarintaa sairautta kohtaan näillä tunteeni ilmauksilla ja reagoinneilla. Ilman näitä tuntemuksia en olisi ollut valmiina siihen oikeaan hetkeen jolloin pystyin ottamaan ulkopuolisen avun.
Muistellessani sairauttani kovimmillaan näiden rajujen tunnekuohujen otteissa lausuisin ajatuksen, muistan kuinka rajuimmankin myrskyn jälkeen seuraa yhtä varmasti tyyni.
