Ymmärsin tulikivenkatkuisessa taistelussani terveen elämäntavan puolesta, myös itseni hyvittämisen tärkeyden. Olihan minunkin saatava tuloksista nautintoa. Tämä liittyi äärimmäisen pieniin asioihin, ei siis mitään vanhaa autoa vaihdettu parempaan uuteen.
Muistan vieläkin vuosikymmenien jälkeen, kuinka ainoa omaisuuteni oli ranteessa, olinhan juuri ostanut komean huippu merkkisen kellon. Tätä katselin vähän väliä kävellessäni kotikulmani mäkeä ylös. Tunteeni myllersi sisälläni mielettömästi, olin tyytyväinen, toisaalta tuli hetkittäin ahneuteni ja piti ajatukseni uudessa autossa, tämäkin pitäisi saada. Mutta meni monia raittiita vuosia ennen kuin sen sain.
Olin vaipunut niin alas myös aineellisuudessa juomiseni seurauksena, että pystyin tuntemaan onnen täyttymystä saadessani kellon. Tämä on aina muistuttanut minua kuinka pienistä asioista elämäni koostuu ja kuinka niistä minun pitää olla onnellinen.
Kuitenkin alitajunnassani uskoin kohdalleni osuvan jotain ”suurta”, kunhan jatkan sinnikkäästi oman itseni kasvattamista. Uskoin tähän ”suuren” osumiseen niin voimakkaasti, että on mahdotonta kertoa sen voimakkuutta, mutta mielestäni ”normaali” ihminen ei sitä koe, eikä ymmärrä elämänsä aikana juuri lainkaan. Siksi ei ymmärrä, koska hänen ei ole ollut tarve laskeutua elämän alkukantaisille juurille sille biologiselle tasolle, jolle alkoholistina olen vajonnut niin henkisesti kuin aineellisestikin.
Vain menetettyään kaiken, voi tuntea tämän paremman ”huomisen uskon” voiman. Minun oli paremman huomisen toivon keskelläkin pidettävä itseni hyvin nöyränä, etten alkanut haaveilemaan liian suurista ja mahdottomista asioista. Nöyryyteni riitti hyväksymään kohdalleni pienen huoneen, jossa pystyin väsyneenä nukkumaan.
Nöyryyteni lisäsi kiitollisuuttani pieniin onnistumisiin kohdallani. Nöyryys turvasi tulevaisuuden kohdalleni.
