On Jouluaatto ja kahden ihmisen päivä, joka tänään minulle ensimmäisen kerran selvisi, nimittäin Aatamin ja Eevan. Tässä yksin vain astelin kämpän lattialla edestakaisin voi sitä tuskan määrää, sekä voimattomuuden tunnetta omaan elämääni nähden, sitä ei voi sanoin kertoa. Minun on tähän johtuvaan tilanteeseen lähdettävä kauemmaksi ajassa ja tapahtumissa taaksepäin. Tämä kirjoittelukin on tuskien taival, sillä päässä pyörii ajatuksia ja ratkaisuja vilisemällä.
Soitin juuri ex-kaverilleni, kaipaan häntä nyt kovien tuskien ja ahdistusten keskellä. Hän kävi täällä toivottamassa minullekin hyvää Joulua, hänen säteilevä terveytensä antoi lohtua itselleni tuntien mielihyvää hänen saavutukselleen omassa tervehtymisessään (juomattomuus). Olen ajatellut olenko minä tässä maailmassa se ainoa, joka kaipaan sitä entistä liian kovasti, koska kuitenkin tykkäsin vaikka erottiin. En usko, että ex-kaverini tuntisi samoin, sillä uskon hänen pitävän omaa nykyistä elämää huomattavasti parempana ilman minua.
Minun on raotettava hiukan aiemmin tapahtuneita asioita, sillä jokin aika sitten retkahdin totaalisesti, olen vaipunut biologiselle tasolle. Juomisen seurauksena otin myös lopputilin ilman mitään irtisanomisaikaa, jonka oma-aloitteisesti pyysin (esitin sitä hyvää ja erikoista työntekijää), sainpahan jatkaa rauhassa juomistani. Kuitenkin aloin väsymään siihen huomattuani ajautuneeni todelliseen ahdinkoon niin aineellisesti, kuin henkisesti. Kovalla vauhdilla henkinen rappeutuminen saavutti otteensa vapisevasta kehostani. Läheiseni huomasivat rajun muutoksen tapahtuneen fyysisesti ja henkisesti tilassani.
Läheiseni hädän hetkellä osasin kuitenkin vetää oikeasta narusta, sillä annoin veljelleni kauhistuttavan käsityksen tilastani. Hän alkoi toimistani havaitsemaan itsemurhaan havittelevia oireita, näin minä halusinkin. Myös saavutettuani päämäärän hän omalla huolestuneisuudellaan vei minut lääkärin vastaanotolle, jossa hoidin roolini asianmukaisesti loppuun. Pääsin hoitoon, ehkä tämä lyhyeksi jäänyt tapahtuma osaltaan kuitenkin auttoi, sielläkin vedin rooleja. Tein itsestäni säälittävän ja hienon miehen kuvan (jos mies on tämän kaltaisessa hoitolaitoksella tekemässä itsestään fiksua kuvaa, on tämä totaalisen sairas, minä). Eikä hoito ollut minulle ansiokasta, koska en imenyt sitä itseeni. Rehellisyys puuttui itseäni ja hoitajia kohtaan.
En kylläkään ole juonut (olen kotona), mutta masennus on mitä kovin. Ollut jopa viikon, tunnen nyt todella sen viisauden "olla voimaton myös omaan elämääni nähden". Olen todella se pikkulapsi, joka on lähdössä maailmaan kotoaan Äidin turvasta. Sillä tunnen näin vastuu ja tekeminen oman elämänsä eteen on kovan työn, sekä tuskan takana. Jotain pientä yritystä tapahtuu, mutta vaivoin. Nytkin taistelen yksinolon karkuun menoa vastaan, etten soittaisi kotiini vanhemmilleni ja menisi sinne vaan olisin kotonani ja vastaisin omasta ”kurjasta elämästäni”. Se ottaa koville, mutta yritetään (muistutan koko ajan ”yritetään”). Olen sitä tehnyt jo pari tuntia kävellen edestakaisin. Tämäkin paska on näköjään koettava, että oma sairauteni alkoholiin nähden on niin ratkaiseva että myönnän olevani alkoholisti ja omin voimin en pysty siitä nousemaan.
Olen päättänyt lähteä alkoholiongelmasta taas apua hakemaan laitoksiin, karkuun yksinäisyyttä ja omaa vastuutani itsestäni ja rempallaan olevia asioita. Tosin myös raha asiat pakottaa näin tapahtuvan. Nyt on elettävä tätä päivää, joten ratkaisut tehdään siltä pohjalta. Soitin taas rauhattomuudessa ex-kälylleni etsiessäni ex-kaveriani. Siellä eräs nainen antoi lauseita joita en ollut aiemmin kuullutkaan pölkkypää ym. Toivotin kuitenkin hyviä Jouluja sydämestäni kaikille. Vastaukseksi sain samanlaisia Jouluterveisiä.
Rahaa on mennyt roppakaupalla, sillä alueella on paljon niin paljon tarkistamista. Olen tietysti kyvytön joka alueella. Miksi en olisi saanut jo riittämiin kokemuksia? Missä on silmäni ja korvani, kaikki aistit auki. Näiden kykyjen myötä tekoja. Soitan kotiini isälleni, kaipaan puhekumppania ja lähdenkin sinne siltä pohjalta. Viinaa ei tee mieli, jonka kait jo kerroinkin. Tätä ihmettelen onkohan alkoholistinen tunnetila niin sekaisin, vai onko fyysinen tarve pois ja henkinen puoli ei kaipaa lainkaan. Sekä pelko juomisen seurauksista pitää loitolla varmasti. Nytkin kaikki tulevaisuuden pelot pyörii päässäni, tuntuu ja varmasti on etten omista yhtään todellista ystävää. Ainoat toimivat siteet on kotiini. Olen kyvykäs menettämään ihmissuhteet. Toivon että isä jaksaisi jutella kanssani, sillä kaipaan puhekumppania. Taas otetaan reipasta kävelyä (pienessä huoneessa). Kävely ja mietiskely on tietenkin ex-kaverini ympärillä, joka tietenkin on lopetettava. Soitin isälleni ja menen sinne juttelemaan aidon rehellisesti.
Seuraava päivä: No niin uusi päivä on koittanut olokin on hiukan parempi. Kävin isäni luona juttelemassa, sekä nukuin myös yön siellä. Silti sitä ei nukkumiseksi voinut sanoa, sillä samanlaista valvomista se on myös omalla kämpällä sillä erolla vain, että siellä tunsi olonsa rauhalliseksi muiden ollessa ympärillä. Tulin tänne kämpälle (omalle) heti aamusta ja laitoin tulet uuniin saadakseni lämmintä vettä pystyäkseni tiskaamaan. Yritän pakonomaisesti lähteä pitämään paikat siistinä olenhan sen taidon saanut oppia kaverini kanssa eläessäni.
Oikein hirvittää ajatella mitä tuskissaan tekee. Kyseessä on eilinen ilta mitä tarkoitan. Ne puhelinsoitot ympäriinsä etsiessäni ex-kaveriani. Kun viimeksi puhuin näistä ystävistäni, niitä on tosiaan liian vähän tai ollenkaan hädän hetkellä. Minä lasken rohkeasti ex-kaverini kuitenkin menneestä huolimatta tukijakseni. Asioiden hyväksymiseen ja niiden totuudellinen tilanne on suuria tekemisiä tänä päivänä. Lähtökohdat eivät ole huonot, kun tarkastelee tapauksia. Mahdollisuudet mielestäni on mihin vain. Laskenkin tervehtymiseni etu sijalle ja katsotaan sen jälkeen muut. Raha-asioissa on niin monta mahdollisuutta, ettei niitä kannata suurentamalla miettiä. Huonoimmassakin tilanteessa pitäisi pärjätä.
Oman ajatusmaailman hallintaan olisi kiinnitettävä huomio, että se pysyisi järjellisissä sekä johdonmukaisissa suunnissa. Hyväksymiseni hitaaseen parantumiseen vuosien tekevällä työllä, on lähtökohta. Vaikkakin se on vaikea tosiasia hyväksyä, sekä niellä sillä olen ollut niitä nopean etenemisen miehiä. Nyt on lyötävä jarrut seisakin puolelle, ehkä mieluummin käsijarru päälle ja lähdettävä tosiaan hetki hetkeltä eteenpäin. Olen aina pyrkinyt olemaan muita fiksumpi kavereitteni seurassa, päätä pitempi muita oikea puhe pyrkyri josta on rehellisyys omaa itseään kohtaan jäänyt sivuseikaksi. Omien voimavarojen lukeminen liian korkealle, koskien avustavaa työtäni muita kohtaan. Olen tätäkin liiankin suurella ryminällä suorittanut, joka on vienyt voimani, sekä tietoisuuden omasta tilastani. Tästä näkökulmasta tulee esiin kyky hallita omaa ajatusmaailmaa. Ja siksi se onkin niitä ensimmäisiä asioita raittiuden tiellä.
Puheissani ja teoissani sen tuomarin roolin on loputtava. Tutkiessani omaa itseäni minkä tämän hetkisen tilani vuoksi pystyn, olenkin niin mahtavan määrän kieroutumia omistava ihminen, mutten sano olevani ainoa maailmassa. Ei luoda enää sitä sairasta marttyyriä itsestään mitä on tullut tehtyä, joka pohjautuu alemmuudentunteen liian voimakkaana ilmenemisenä sisälläni. Raha onkin tähän asti ollut tervehtymiseni tiellä se ensimmäinen asia, jota olen pyrkinyt tuomaan kovalla työllä esiin. Olen aiemmin painottanut tätä asiaa, eikä se mene hukkaan nytkään esille tuodessani. Sillä alkoholisti minän ensimmäinen asia muiden yli on, terveyteni kasvu etusijalle muiden sillä nämä muut tulee itsestään ja huomaamatta perässä. Eikä niihin tarvitse kiinnittää suurtakaan huomiota.
Kaikkien aistien, vaistojeni on pysyttävä vain tällä yhdellä alueella, kavereitteni seurassa saamallani tiedolla tervehdyttämiseni jatkuvuuteen. Olen sen monasti unohtanut, joten nyt kirjoittaessani parhaan kykyni mukaan näitä hetkiä ylös, olisi syytä lukea ja muistaa nämä tuskat, joita ei voi eikä pysty sanoiksi muuttamaan, myös jälkeenpäin jonain hyvänä päivänä ja tarkastella näitä. Tulihan tiskattua edes on sekin vähän, mutta eteenpäin menoa kuitenkin. Eipähän ole edessä huomenna, vaikka minunlaiselle miehelle siirto sinne olisikin käynyt vaivatta. Tällä hetkellä olen valinnut tien, joka on pikkupojasta mieheksi ja aikuiseksi. Se on tuskien tie, taival on vaikea, mutta ainoa oikea joka vie perille.
Jumalani löytäisinpä nyt sinut ota huostaasi tämä revitty omien käsien ja toimien myötä oleva pikkupoika (en pyydä, ja katson anovasti ylöspäin ensimmäistä kertaa). Auta kasvamaan ja hyväksymään kasvuympäristö, mikä milloinkin vallitsee. Toivon, että löydän sinut rakastavana, enkä tuomitsevana kohdalleni.
Ajattelutavan hallinnasta nyt ja tulevina aikoina, onkin kiinnitettävä huomio asioiden oikeaan katsantokantaan. Sillä olenhan sairauden voimakkaimmillaan sisälläni ollessa, valmis luomaan näistä niin pienistä, mutta silti luon niistä niin isoja asioita, ylitse pääsemättömiä. Lähtökohtana on pidettävä, tässä maailmassa minun asiani ovat todella niin pieniä vaikka mielessäni isoimmillaan, silti voitettavissa. Keinot on jo keksitty, kunhan käytän vain niitä. Jatketaan taas kun käyn Äidilläni syömässä, sillä hän soitti juuri pyytäen sinne. Se tuli sopivasti sillä alkoi yksinäisyyden verhoama rauhattomuus iskeä kyntensä sisälleni.
Käyty on ja palattukin tuskan kentälle (omaan asuntoon), minkä selvästi tuntee sisällä olevana rauhattomuutena. Yötkin kun menee valvoen ja horroksessa miettiessä. Kunpa muistaisin edessäpäin tämän päivän, jona ei tuskan määrää sisällä voi mitata. Voisinpa tämän olotilan sanoiksi pukea, tämä on erittäin järkyttävää (vapisen kaiken aikaa). Tämä tuska tuntuu aivan kuin olisin menettänyt jonkun ihmisen, totta helvetissä olenkin ”itseni” kaikki ihmisyys on rapissut.
Olen pelkoa ja ahdistusta täynnä oleva vapiseva ihmisraunio tuskan vaikutuksesta, vetäytyminen ihmisten keskuudesta tuntien valtavaa häpeää ja sitä pakonomaista pakoa piiloutua jonnekin. Olen menettänyt otteen itseeni en pysty hallitsemaan tunteitani, jotka eri tavoin joka hetki on sieppaamassa mukaansa. Kaipaan nytkin niitä, jotka olen menettänyt väärin eletyn elämän tapani myötä. On kuin tämä olisi viimeinen päivä tässä maailmassa, kaipuu on niin voimakas. Olenkohan ainoa, joka tuntee tätä kaipuuta (itse kuvittelen) tämän kaltaisen tuskan ripottelemien hetkien otteessa.
Tässä kävellessä ja laittaessa uunin lämpiämään, mietin menneitten aikojen tuskia samanlaisella hetkellä. Eivät ne olleet samanlaisia, vaikkakin aineellisesti olivat huonompia. Tuska ei ollut samanlaista nyt tunnen sen "oman voimattomuuteni elämääni nähden" hyvin voimakkaana pelonsekaisena tunteena tulevaisuudesta. Voimaa pieniin tekemisiin ei tahdo saada millään. Tahtoisin vain saada puhua jonkun kaltaiseni kanssa tämän masennuksen hetkellä, joka on lyönyt kyntensä vapisevaan ruumiiseeni. Kävelin ja konttasin lattialla jo tutuksi käynyttä reittiä, jossa niin monien tuskien taivalta muulloinkin eri tavalla mitattuna on askellettu.
Tämän hetken tuska on mittaamaton, mutta kaiketi arvokkain eteenpäin ajatellen. Koska tuska on kasvattava tekijä, tuntuu oikein vaikealta ajatella ja hyväksyä tämä tosiasia tämän hetkisen olotilan vallitessa. Tiedän ettei tänne (asunnolleni) ketään tule vaan minun olisi itse lähdettävä liikkeelle jonkun ystäväni luokse, mutta kun on joulu ei kehtaa silti tuska pakottaa näin ajattelemaan puhumisen puolesta. Nyt kun olen kämpällä ja yritän käydä nukkumaan tuskan hiukan helpottaessa (luulen tai toivon ehkä taas kerran). En voi kuin ajatella tämän yhden kuukauden tuskan määrää, joka on ollut valtava. On valtavan helpottava tunne, kun se riivinrauta sisälläni jo hiukan höllää.
Olen nöyrästi myöntänyt näinä aikoina melkein polvillani kontaten ymmärtäväni selvästi ensimmäisen tavoitteeni (myönsin voimattomuuteni alkoholiin nähden, enkä omin voimin kykene kurjuudestani nousemaan). Minun on hyväksyttävä se tosi asia elämäni jatkuessa. Minulla on vakava sairaus sisälläni, jonka kanssa olisi pyrittävä elämään sopusoinnussa niiden rajoittavien tekijöiden kanssakin, jotka voi hankaloittaa elämääni normaalissa ilmapiirissä. Tarkoitan lähinnä alkoholia, siellä missä sitä on minun elämäni on tuskaista. Pyrinkin hyvin kauas siitä aineesta. Se on hyvin hitaasti, mutta varmasti saattanut sairauden tilaan itseni. Mikä ei ole mikään helppo sairaus hyväksyä (alkoholismi). Se sairaus on loppuelämäni vaivaava minua, minusta onkin kiinni kuinka voimakkaana se myllertää sisässäni.
Kukaan ei voi ymmärtää iloa mikä sisälläni on, olen jo viisi minuuttia tuntenut hyvää oloa tämä on mahtava tunne (huom. vain viisi minuuttia) mitä on tapahtunut? Kunpa selviäisin aamuun asti täällä kotonani. Soitin isälleni iloissani tästä olotilastani. Tämän kaltaisten olotilojen eteen kannattaa taistella, on tosi makeita totta kai tuntuu kuukauden piinan jälkeen ”makeilta”. Nyt minulle on näytetty ”tuskan” tosi ”tuskan” avulla mihin elämässäni on pyrittävä ja mihin sitä ei missään nimessä saisi päästää. Yritän käydä nukkumaan olen valvonut hyvin, hyvin paljon. Jospa uni tulisi, rukoilen sitä. Olen liian usein itkenyt kun en ole saanut unta, nytkin kyyneleet valuu poskillani.
