Useasti sairaudessani luulin olevani kovinkin nöyrä, vaikken sitä todellisuudessa ollutkaan. Katsoinkin uskontoon suhtautumiseni olleen hyvin vakavaa, vaikka myöhemmin ymmärsin olleeni asiassa aivan liian pintapuolinen. Koin todellisuudessa vain kovia tunnekuohuja ja näiden voimassa ajauduin useisiin uskonnollisiin tilaisuuksiin. Petin itseäni olin hakevinani "korkeimman voimani" armoa, sillä oman uskoni laadulla on ainoastaan merkitys, ei sen määrällä, jota itsepintaisesti yritin sairaudessani lisätä.
En ymmärtänyt puhdistaa sisintäni, jotta "korkeimman voimani" armo olisi voinut kulkea sisääni. En ollut koskaan tutkiskellut itseäni, enkä hyvittänyt ihmisille joille olin aiheuttanut vahinkoa. En tehnyt mitään, ellen saanut siitä palkkiota. En ollut osannut rakastaa lähimmäisiäni, enkä "korkeampaa voimaani" oikealla tavalla.
Olin aina rukouksissani pyytänyt tapahtumia sen sijaan, että olisin pystynyt lausumaan, tapahtukoon sinun tahtosi. Vain todella nöyrtyessäni avaan tien "korkeimman voimani" armolle. Näin saan suuren mahdollisuuden mielen terveyden palautumiselle.
