Olen usein miettinyt, kuinka ihmiset ovat voineet selvitä niistä hirmuisista keskitysleirien kauhujen voimista, sekä niiden suunnattomista erilaisista koettelemuksista. En kuitenkaan halua ajatella verrannollisesti alkoholismiin näiden voimien samankaltaisuudesta. Mutta, on tutkittukin tätä ihmisten selviämisen voiman lähdettä niiden leirien vainoilta.
Nyt tulen siihen kohtaan jota voisi sovittaa alkoholismiinkin, sillä hän kesti, koska palauduttuaan perusteellisesti elämän biologiselle pohjalle hän havaitsi elämän hyväksi. Lisäksi heillä elämän jokainen hetki oli alkukantaista kamppailua, jolloin oli tartuttava vähäisimpiinkin käsillä oleviin pelastumisen mahdollisuuksiin: kupilliseen papusoppaa, auttavaan käteen vahingon sattuessa, tupakan tumppiin, vatsan toimimiseen, ylimääräiseen lepohetkeen tien sivussa. Näitä voisi kutsua valopisteiksi loputtomassa pimeydessä.
Tästä tiedosta on minulle alkoholistille todella arvokasta ajattelemisen aihetta, siis pystyessäni nauttimaan pienistäkin asioista kohdalleni osuessaan, enkä vaatimaan ainoastaan suurta nautintoa tuottavia tapahtumia. Alan saavuttamaan omia valopisteitä elämäni pimeyteen.